Herpes, häpeä ja yön pimeät tunnit

Ehkä tuolla otsikolla sain jo melko monen lukijan huomion, ja tiedän myös tässä samalla tuhoavan ja leimaavani imagoni. Onneksi alter ego pelastaa ja varjelee ainakin jonkin verran. Syy, miksi tämän blogin halusin tänne kirjoittaa, on oikeastaan kovin itsekäs, koska ajattelin, että saisin purettua ajatuksia ja samalla tarkasteltua tilannetta itsekin. Aihe tuntuu olevan kovin tabu.

Minulla on siis sukupuoliherpes, mikä haittaa elämääni niin paljon, etten tunnu pääsevän siitä yli enkä ympäri, vaikka hetken olen jo sen kanssa paininut. Mistä sen sitten sain? Olinko huolimaton? Harrastinko paljon irtosuhteita?

Ajassa pitää mennä taaksepäin reilusti, kun olin vielä onnellisesti pidemmässä parisuhteessa ja seurustelin mielestäni maailman kauneimman naisen kanssa, tai niin ainakin luulin. Kaikessa hiljaisuudessa hän petti minua usean eri miehen kanssa, mikä sinänsä oli jo taannoin aikamoinen isku kasvoille, mutta särkynyt sydän ja alhainen itsetunto eivät olleet niitä ainoita asioita, mitä sain mukaani tuosta suhteesta. Lisäksi mukaan tarttui sukupuoliherpes, minkä entiseni oli joltain hänen "kumppanilta" saanut. Jo muutenkin tuskallisten vaiheiden jälkeen en tajunnut mitä oli oikein tapahtunut, enkä taida oikein vieläkään sisäistää sitä, että olen viallinen. Olen paljon lukenut ja kuunnellut ihmisten sydänsuruista ja siitä kuinka heidän kumppaninsa ovat heitä pettäneet, ja kuinka heidän itsetuntonsa on tuhoutunut siinä - ja sen rakentaminen on kestänyt vuosia. Mutta, entäs minä? Suhtauduin ensin hieman kevyesti kuulemaani diagnoosiin ja ajattelin, että mikäs tässä ja ei kai elämä tähän lopu. Ehkä juuri sen takia, että olin henkisesti romuna kokemastani ja en kauheasti ajatellut mahdollisesti tulevia ihmissuhteita tai seksiä, mistä olen aina kovasti pitänyt. Pikku hiljaa aloin kuitenkin lukea taudista, sen oireista ja mitä se sitten oikeasti tarkoittaa. Aikaisemmin pidin herpestä lähinnä sellaisena pienenä vitsinä, mikä paranee itsestään ja en voisi olla ollut enempää väärässä. Oppia ikä siis kaikki. Tein ehkä sen klassisen virheen, että aloin googlailemaan aiheesta ja lukemaan erinäisiä keskustelupalstoja, minkä jälkeen verkkokalvoilla välkkyivät sanat ja lauseet "parantumaton", "helposti tarttuva", "en ikinä seurustelisi sellaisen ihmisen kanssa", "oma vika", "voi tarttua myös omiin lapsiin". Menin paniikkiin ja mietin, että onko nyt näin, etten tule enää ikinä harrastamaan seksiä ilman kondomia, mutta oikeastaan pahempana, että vaikeutuiko paremman puoliskon etsintä jo nyt entisestään.

Siitä alkoi katkeruuden, häpeän ja vihan vuosi, mitä aikaa elämässäni en enää ikinä kaipaa takaisin. Mä olen perusluonteeltani enemmän kuin kiltti, huomaavainen ja rauhallinen, mutta en tuolloin. Ryyppäsin, rääkkäsin itseni urheillessa aivan piippuun, ryyppäsin lisää, vihasin kaikkea rakkauteen ja romantiikkaan liittyvää ja katsoin ylimielisesti inhoten kaikkia rakastuneita pareja. Inhosin elämääni ja sitä, mitä minulle oli tapahtunut. Pelkäsin tulevaisuutta ja ainoastaan mun työ ja hyvät ystävät pitivät mun järjissään tuona aikana. Asia, mikä mut rauhoitti oli oikeastaan aika ja se tieto, etten mä tähän kuole, vaikka se haittaa mun elämää paljon. 

Tuon vaiheen jälkeen otin taas elämästäni otteen ja kävin muutamalla alan johtavalla lääkärillä ja virologilla, koska halusin tietää lisää ja mistä nyt oikein on kyse. Oikeasti, enkä vain lukemalla väärää tietoa pullollaan olevilta keskustelupalstoilta. Selvisi, etten ole tämän kanssa todellakaan yksin vaan joka viides suomalaisesta aikuisiän väestöstä kantaa tätä samaista virusta mukanaan - osa oireettomana ja täysin tietämättömänä, osa ei sitten niinkään tietämättömänä. Se on aika paljon. Eteenpäin siis...

Nyt on mennyt vuosia siitä, kun sain positiivisen diagnoosin herpesviruksesta, enkä ole näiden vuosien jälkeen pystynyt kunnolliseen ihmissuhteeseen, koska pelkään yli kaiken tartuttavani tämän toiselle. En julista sitä, mutta kerron siitä aina ennen intiimimpää hetkeä, koska en halua kenenkään kokevan sitä samaa "yllätystä", minkä itse jouduin kokemaan. Nekin intiimit hetket, mitkä olen viettänyt ovat olleet sellaista tunteiden sekamelskaa ja harhailevia ajatuksia, kun takaraivossa vaanii tieto mahdollisuudesta tartuttaa... ja lopputulos on varmaan helppo arvata.

Asiana tässä blogissa ja pitkässä jaarittelussa on se, että en aikaisemmin ollut tajunnut, että kuinka vaikeata voi olla löytää itselleen se parempi puolisko, jos omaa tälläisen stigman. Olen niin kyllästynyt kuulemaan ihmisiltä kommentin "eihän se nyt ole niin vakavaa", "eihän se mitään haittaa" ja niin edespäin, koska tämän usein kuulen uskotuilta ystäviltäni, joilla tätä mahtavuutta ei ole. 

Todellisuus ainakin minun kohdallani on kovin synkempi, koska olen enemmän kuin usein nähnyt toisen kasvoilta sen läpitunkevan kauhun ja ahdistuksen päästä pois, kun olen tästä kertonut, kuten jokaisen mielestäni pitäisi. Olen myös nähnyt niin monen juoksevan pois mun luota. Myönnän sen itsekin, että todennäköisesti aikaisemmin olisin välttänyt sen ihmisen, jos olisin voinut, enkä halua jeesustella tämän kanssa.

Olen muuttunut, ja en parempaan suuntaan.